Upgrading Alppila – mietteitä kouluväkivallasta

Selvitetään ihan aluksi Alppila-gaten välikohtauksen tapahtumien kulku opetusviranomaisten virallisten asiakirjojen mukaan. Lainausmerkatut kohdat ovat suoria sitaatteja selostuksesta.


1. Oppilas A:lla oli huppu päässä
2. Opettaja pyysi oppilas A:ta ottamaan hupun päästä ja "uhkasi heittää tämän ulos ruokalasta, jos tämä ei tottele"
3. oppilas A poistui ruokalasta
4. tilannetta vierestä seurannut oppilas B aloittaa väittelyn opettajan kanssa tilanteesta
5. väittely jatkuu
6. opettaja yrittää ”saada oppilaan (B) poistumaan ruokalasta repimällä oppilasta vaatteista kohti ruokalan ovia ja työntämällä hänet seinää vasten sekä edelleen ovea vasten”
7. [VIDEO:] oven lähellä opettajan ja oppilas B:n välillä alkaa uusi sanaharkka
8. opettaja tönii oppilas B:n ulos ruokalasta. [/VIDEO]


Perusopetuslain pykälässä 36, johon opettaja vetoaa, puhutaan opetuksen häritsemisestä ja turvallisuuden vaarantamisesta. Kumpaankohan oppilas B tässä sitten on syyllistynyt?

Vastaus: ei kumpaankaan.

On varmasti sellaisia ääritilanteita, että opettajana esim. oppilaan kiinniottaminen voi tulla tarpeeseen (mihin myös laki antaa oikeuden), mutta fyysisen koskemattomuuden ihanteen täytyy olla tärkeä – sitähän koulussakin opetetaan – ja ottaen huomioon tässä ”tilanteen uhkavuus” ja ”vastarinnan vakavuus”, niin tämän opettajan fyysinen väkivalta tässä tilanteessa ei näyttäydy evidenssien valossa tarpeelliselta, kuten myös Opetusvirasto linjaa.

Pitäisikö opettajien olla sitten robotteja ja olivatko potkut kohtuullinen seuraamus?

No ei helvetissä.


Mutta unohdetaan Alppila ja jatketaan vähän vielä aiheesta ja sen vierestä yleisesti.


Ihmisoikeusaktivistitkin ovat jostain näkökulmasta huonosti käyttäytyviä. Minä sanoisin, että kannattaa ottaa huomioon myös muita näkökulmia. Tarkoitukseni ei ole nyt vähätellä oppilaiden vastuuta omista käyttäytymisistään, mutta totean silti, että oppilaiden syyttelyn sijaan koulu voisi instituutiomöhkäleenä kyllä katsoa syvästi peiliin ja miettiä, kuinka ajan tasalla se on. Tai myöntää, että koulussa työskentelee myös muodollisesti päteviä ihmisiä, jotka ovat kasvatusihanteissaan tai pedagogiikassaan ihan kuutamolla (esim. ne, joiden mielestä proaktiivinen fyysinen väkivalta on ok kasvatusmetodi).


Kuinka viisasta on oikeasti välittää oppilaille sellaista käyttäytymismallia, että fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan ok tapa ratkaista tilanteita?

Mitä tämä kertoo koulun piilo-opetussuunnitelmasta ja koulusta instituutiona, jos se on todella perustavanlaatuinen ongelma koulussa, kun yksilö yrittää kasvaessaan ottaa vastuuta siitä, että missä paikassa hän haluaa olla?

Tarvitsevatko jotkut opettajat lisää fyysisiä toimintaoikeuksia siksi, että opettajat voittaisivat lisää ”eriä” esimerkiksi jonkinlaisessa opettajat vs. oppilaat -kasvatuspelissä?

Alppilassa opettaja taisi hävitä kyllä tämänkin erän.


Ja jos opettajien "erävoitot" kiinnostaa, niin nähdäkseni kannattaisi pikemminkin kaventaa kuin kasvattaa opettajan ja oppilaan välistä asymmetriaa. Saatetaan lähestyä jopa win-win-tilanteita.


Oikeudenmukaisuuden toteutumisen ja sääntöjen noudattamisen valvonnan koulussa voi sitä paitsi delogoida myös oppilaille. Kouluun voidaan perustaa lähes pelkästään oppilaista koostuva "oikeusistuin”, jonka tehtävä on tutkia koulussa tapahtuvat kiusaamistilanteet ja muut konfliktit, ja sen perusteella jakaa oikeutta ja vertaissovitella (ja toki siinä sivussa vastuuttaa oppilaita). Tämä on todellisuutta esimerkiksi maailman demokraattisissa kouluissa (video) ja Jyväskylässä Keltinmäen koulussa, ja näistä saadut kokemukset ovat hyvin kannustavia.


Sääntöjen noudattaminen voi tietysti olla erityisen mielenkiintoista, jos käy ns. voltairet:
"It is dangerous to be right in matters on which the established authorities are wrong."



- Nico Rissanen. Kirjoittaja on seonnut lopullisesti.

Inkluusio varhaiskasvatuksessa - mitä se on ja toimiiko se?

Kuinka inkluusio toteutuu, näkyy ja toimii päiväkodissa? Mitä on laadukas varhaiskasvatus? 

Näiden asioiden luulisi kiinnostavan ainakin jokaista kasvatusalan opiskelijaa ja ammattilaista sekä pienten lasten vanhempaa. Aihepiiri voi herättää ajatuksia jokaisessa, joka on ylipäätään kiinnostunut ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen tulevaisuudesta. Tämän päivän lapset todella rakentavat huomisen yhteiskunnan - ja määrittävät osaltaan myös meidän vanhuutemme päivien laadun. Lasten varhaiskasvatus ei tästäkään näkökulmasta ajateltuna ole merkityksetön tai olankohatutuksella sivuutettavissa oleva asia. Edellistä tärkeämpi seikka on mielestäni se, ovatko lapset ja aikuiset nykyisissä päiväkodeissamme onnellisia?

Tarkastelen alun kysymystä erityisesti tämänhetkisen harjoittelupaikkani toimintaan peilaten, mutta reflektoin myös aiempia kokemuksiani päiväkotiryhmien toiminnasta. Harjoitteluryhmässäni on 19 lasta, joista neljällä on selkeä erityisen tuen tarve. Ryhmässä on kaksi kehitysvammaista lasta, yksi syntymäkuuro ja yksi hyvin vilkas, impulsiivinen lapsi. Tässä ryhmässä työskentelee erityislastentarhanopettaja, mikä on hienoa, sillä hänen osaamisensa avulla ryhmä saadaan toimivammaksi ja jokaisen lapsen tarpeita pystytään ottamaan paremmin huomioon. Ryhmän kaksi lastenhoitajaa ja kaksi avustajaa hoitavat myös tehtävänsä ammattitaidolla. Kaikissa ryhmissä tilanne ei todellakaan ole näin hyvä.

Lähes jokaisessa päiväkotiryhmässä on yksi tai useampia lapsia, joiden on vaikeaa keskittyä osoitettuun asiaan, vaikeaa olla paikallaan ja ehkä myös vaikeaa ottaa toiset huomioon. Lähes jokaisessa ryhmässä on myös erilaisia sosioemotionaalisen kehityksen tai kielenkehityksen pulmia. Inkluusion periaatteiden mukaisesti heidät sijoitetaan, jos mahdollista, lähipäiväkotiin. Ryhmän aikuisten tulee vastata hänen tuen tarpeisiinsa, vaikka heistä kenelläkään ei välttämättä ole erityispedagogista osaamista. Tässä vaiheessa voidaan varmaankin vain todeta, että työ tekijäänsä opettaa. Mutta onko tämä lapsen kannalta oikea lähestymistapa? Eikö jokaisella lapsella olisi oltava oikeus myös yksilölliseen ja asiantuntevaan varhaiskasvatukseen, eikä ainoastaan oikeutta päästä lähipäiväkotiin? On hienoa, että erilaiset lapset sijoitetaan nykyään inklusiiviseen ajatteluun pohjaten yhteisiin ryhmiin eikä erityisen tuen tarpeessa olevia yksilöitä eristetä muista. Kuitenkin selkeästi erityisen tuen tarpeessa olevat kuten kehitysvammaiset, autistiset, aistirajoitteiset ja hyvin vilkkaat lapset tarvitsisivat ehdottomasti pienen lapsiryhmän, jossa heidät voidaan aidosti kohdata.

Mielestäni koko ”erityisen tuen tarve” on käsitteenä hieman harhaanjohtava ja segregoiva. Kaikki lapset ovat erityisiä ja heillä on omat, yksilölliset tarpeensa. Kritisoin suuria lapsiryhmiä, joissa ei ole aikaa eikä voimavaroja kohdata lapsia yksilöllisesti ja kiireettömästi. On hyvä, että jokaisella lapsella on oikeus päästä lähipäiväkotiin, mutta samalla tulisi varmistaa yksilön huomiointi pienemmillä lapsiryhmillä ja henkilöstön (erityis)pedagogisella osaamisella. Tämä on  resurssikysymys, sillä kuinka kunnilla voisi olla varaa vaikkapa vain kymmenen lapsen ryhmiin? Pidän inkluusioajattelua siis idealismina, joka on ajatuksen tasolla hyvä ja toimiva juttu. Turha eristäminen ei varmastikaan ole lapsen kannalta hyvä asia. Yhteiskunnassamme kuitenkin käytännön tasolla inkluusio toteutuu enimmäkseen yksilöiden tasavertaisuuden pukuun verhottuna yksilöiden tasapäistämisenä ja säästötoimenpiteinä. Ongelmien syyt ovat syvemmällä lainsäädännössä ja varhaiskasvatukseen osoitettujen resurssien vähyydessä.

Uskon pienten, yksityisten päiväkotien ja perhepäivähoitajien nostavat kysyntäänsä lasten varhaiskasvatuksen toteuttajina, sillä suuret lapsiryhmät ovat päiväkodeissa todellakin ongelma. Henkilöstöä lisäämällä lapsiryhmän kokoa voidaan kasvattaa lähes loputtomasti. Pienet, integroidut erityisryhmät lopetetaan (resurssipulan vuoksi) inkluusioajatteluun vedoten. En tiedä, onko lopulta tärkeämpää kasvattajan erityispedagoginen osaaminen vai se, että pystyy kohtaamaan lapsen joka päivä yksilönä ja antaa hänelle aikaansa. Perhepäivähoitaja nelilapsisen ryhmänsä kanssa voi hyvinkin toteuttaa laadukkaampaa varhaiskasvatusta kuin pitkälle koulutettu erityislastentarhanopettaja isojen ryhmäkokojen aiheuttamien ongelmien kanssa painiessaan. Mielestäni päiväkotiryhmät itsessään aiheuttavat monille lapsille lisää erityisen tuen tarvetta. Eikö tämä ole jotenkin nurinkurista?

Olen itse erityispedagogiikan opiskelija, joten voi tuntua hullulta, että kritisoin erityispedagogisen osaamisen merkitystä varhaiskasvatuksessa. Suhtaudun opintoihini mielenkiinnolla ja haluaisin ymmärtää erilaisia ihmisiä paremmin. Siksi opiskelen erityispedagogiikkaa, ja koen siihen liittyvien asioiden ymmärtämisestä olevan nyky-yhteiskunnassa ja etenkin kasvatusalalla paljon hyötyä. Koen kuitenkin, että kunnallinen päivähoitojärjestelmä ei tarjoa minulle mahdollisuutta todella käyttää työssäni koko osaamistani ja persoonaani. En koe, että voisin isossa päiväkotiryhmässä tai kiertävänä erityislastentarhanopettajana toteuttaa lapsen yksilöllistä huomiointia siinä määrin, kuin haluaisin. Pienen, yksityisen päiväkodin perustaminen on itselleni hyvin varteenotettava vaihtoehto tulevaisuudessa.

Mielestäni varhaiskasvatuksen opiskelijoiden ja alalla työskentelevien tulisi tiedostaa suurten lapsiryhmien aiheuttamat ongelmat, ja uskaltaa unelmoida paremmasta tavasta toteuttaa työtämme. Tilanteen ei olisi pakko olla tämä. Tarvitsemme lisää kriittistä ajattelua ja meteliä itsestämme. Tarvitsemme aktiivisia vanhempia, jotka eivät suostu viemään lastaan siihen ylibuukattuun ryhmään. Ja kyllä, tarvitsemme myös niitä vaihtoehtoisia palveluntarjoajia. Ehkä tämä ”kilpailu” alalla saa vihdoin aikaan sen, ettei yksikään päiväkotiryhmä tulevaisuudessa olisi juurikaan suurempi kuin kymmenen lasta. Mielestäni tätä suuremmat ryhmät altistavat sekä lapset että aikuiset ongelmille ja uupumukselle. Suurissa ryhmissä ei ole mitään luonnollista tai itsestään selvää. Pidetään omista ja lastemme oikeuksista kiinni!

Minerva Laamanen

- kirjoittaja opiskelee erityislastentarhanopettajaksi, arvostaa luonnonmukaisuutta eikä haluaisi juottaa  lapsille rasvatonta maitoa.

Ota yhteyttä: minttuska@hotmail.com

Kuva: shel-yang / deviantART.

Luento, jonka otsikkoa kukaan ei ymmärtänyt

Istahdan Agoran kakkossalin eturiviin. On tiistai-iltapäivä ja POM-matikan luento on juuri alkamassa. Viisarin värähtäessä varttia yli luennoitsija aloittaa rauhallisesti käymään diojaan yksitellen läpi. Ihmiset kuuntelevat – enemmän ja vähemmän tunnollisesti.

Kun luentoa on kulunut tunti, päätän kysyä inhottavan kysymyksen. Käännyn ympäri ja pyydän ystävällisesti arviolta lähes sadalta kollegalta seuraavaa: kaikki ne, jotka ymmärsivät luennon otsikon, nostakaa räpylä pystyyn. Kenenkään käsi ei nouse. Mitä ihmettä? Eikö kukaan muukaan siis ymmärrä, mitä ”Aritmetiikasta algebraan” oikeastaan tarkoittaa? Olemme toisin sanoen kuunnelleet luentoa jo tunnin samalla kun kukaan luentosalissa istuva ei tiedä, mikä luennon aihe oikeastaan on. Kukaan.

Miten on mahdollista, että istumme ja kuuntelemme luennoitsijaa tunnollisesti, vaikka kukaan meistä ei ymmärrä edes luennon aihetta? Miten on mahdollista, että meitä oppimisen tulevia eksperttejä ei häiritse se, että emme opiskelijoina ymmärrä, mitä itse asiassa olemme tällä hetkellä opiskelemassa? Vai olemmeko täällä ylipäätään opiskelemassa? Johtuuko tämä siitä, että luennon merkitys on, kuten Saara Kallioinen (2011) OKL:n opiskelukulttuuria koskevassa gradussaan väittää, meille opettajaopiskelijoille lähinnä sosiaalinen, ei niinkään oppimistilanne? Olemmeko luennolla vain lusimassa kavereiden kanssa?

Takaisin luennolle. Luennoitsija Kauko Hihnala pyrkii kysymykseni jälkeen selventämään näiden matemaattisen ydinkäsitteiden eroa, mutta tekee sen jokseenkin epäselvästi artikuloiden. Olen itse matemaattisesti lahjakas ja kirjoittanut omissa ylioppilaskirjoituksissani pitkästä matikasta eximian, mutta en silti koe edelleenkään riittävästi ymmärtäväni aritmetiikan ja algebran eroa. Hihnala vakuuttaakin meille, että ei se nyt niin vakavaa ole, vaikka näitä käsitteitä ei kunnolla hallitsisikaan.

Anteeksi, mutta kuulinkohan juuri äsken väärin? Minunko ei tulevana matematiikanopettajana tarvitse ymmärtää yhtä keskeistä perusopetuksen opetussuunnitelmassa mainittua matematiikan ydinsisältökäsitettä, kuten algebra? Algebra on ensimmäisestä luokasta asti mukana keskeisten sisältöjen yläkäsitteenä, mutta minun ei tästä huolimatta tarvitse tietää mitä tämä sana tarkoittaa? Samalla logiikalla ei kai sitten juurikaan haittaisi, vaikka en ymmärtäisi esimerkiksi geometriaa käsitteenä. Voisinpa kai opettaa pätevästi maantietoakin, vaikka en nyt ihan tarkalleen tiedä mitä ”maantieto” tarkoittaa – mitä sitä turhaan hifistelemään!

Eikö pitkän kokemuksen omaavalta matematiikan didaktikolta voisi odottaa, että hän osaisi aavistaa luennoillaan kohderyhmänsä käsitteellisen ymmärryksen tason? Luennon otsikkoon oli valittu kaksi sanaa (aritmetiikka, algebra), joista kumpaakaan kukaan luennolla ollut ei siis kunnolla ymmärtänyt. Tämä oli itsellenikin yllätys: olisin uskonut, että joku itseäni viisaampi kanssaopiskelija olisi ehkä osannut nämä sanat avata ja määritellä. Mutta eipä vaan osannut.

Miksi sitten ylipäätään käyttää termejä, jotka eivät merkitse meille mitään, jos niiden hallitsemisella ei ole luennoitsijan omien sanojensakaan mukaan edes niin väliä? Vai oliko Hihnala tässä kohtaa väärässä? Itse asiassa sanoilla ”aritmetiikka” ja ”algebra” oli luennon ymmärtämisen kannalta hyvinkin paljon väliä: vasta ymmärrettyäni nämä ydinkäsitteet riittävän hyvin pystyin ymmärtämään sen kokonaiskontekstin, johon kaikki luennolla käsitelty tieto pohjimmiltaan liittyi. Ilman tätä kaikki olisi näyttäytynyt loppuun asti vain irrallisina matemaattisen tiedon sirpaleina. Kurssikirjallisuus näyttäisi puoltavan tätä näkökulmaan: tenttiin lukemistona olevissa artikkeleissa puolustetaan esimerkiksi 1) ymmärtämiseen pyrkivää matematiikan opetusta ja 2) tavoitetta saada yhteinen ymmärrys tietystä käsitteestä (esim. algebra) kaikille tämän käsitteen käyttäjille. Jos opetus toteutetaan koulumatematiikassa pikemminkin tuotosten kuin prosessin näkökulmasta, kasvatettavien on mahdotonta ymmärtää niitä asiayhteyksiä, joiden ymmärtämistä varten kyseinen symboliikka on ylipäätään kehitelty synnyttäen oppimisvaikeuksia ja mielekkyyskatoa. Niinpä.

Takaisin matikan opetukseemme. Jatkoimme vielä seuraavalla demolla algebran ja aritmetiikan käsitteellistä avaamista - tästä pisteet Hihnalalle. Meille näytettiin OPS:sta, mitä kaikkea algebraan alakoulussa kuuluu. Tämä jätti kuitenkin edelleen varsin hämäräksi sen, mitä tämä arabiasta pohjautuva käsite lopulta määritelmällisesti tarkoittaa. Kysyinkin uudestaan saman inhottavan kysymyksen, minkä olin luennolla esittänyt, nyt omalta demoryhmältämme. Muutama käsi nousi, enemmistö ei edelleenkään ymmärtänyt näitä käsitteitä. Noh, pientä edistystä kuitenkin! Itse oivalsin sitkeän kyselemiseni johdosta, että aritmetiikka on luonteeltaan hyvin konkreettista lukujen ja laskutoimitusten kanssa toimimista siinä missä algebrassa on kyse jo abstraktimmasta ja käsitteellisemmästä matematiikasta, jossa tulevat mukaan esimerkiksi yhtälöt ja mahdollisuus ratkaista yhden laskun sijaan laskujoukkoja. Aritmetiikasta algebraan tarkoitti siis siirtymistä hyvin konkreettisista luvuista ja laskuista hiljalleen abstraktimpaan matematiikkaan. 

Olin nyt viimein ymmärtänyt sen matemaattisen kehityksen kaaren, johon matemaattisessa opetuksessa tässä kohtaa pyritään! Enpä olisi tätä pystynyt ylipäätään ymmärtämään ilman käsitteellistä ymmärrystä sanoista ”aritmetiikka” ja ”algebra”. Kuulostaa jälkikäteen aika olennaiselta, vai mitä olette mieltä? Jos meitä opettajaopiskelijoita kehotetaan opettamaan tulevia kasvatettaviamme matemaattiseen ymmärrykseen pelkän mekaanisen laskutaidon sijasta, eikö silloin myös meidän opetuksemme lähtökohdaksi tulisi ottaa tämä sama periaate?

Mikko Valtonen. Kirjoittaja on 26-vuotias luokanopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.